PELKÄÄN KUOLLAKSENI ETTÄ LAPSENI TUKEHTUU

torstai 8. helmikuuta 2018



Katselin muutama päivä sitten videota Lumin serkkupojasta. Videolla poika oli suunnilleen saman ikäinen kuin Lumi nyt ja söi ruisleipää. Olin huvittunut, me ei voitaisi ikipäivänä antaa nyt Lumin käteen kokonaista ruisleipää, hän tukehtuisi siihen heti... Vai tukehtuisiko?

Olen ollut supervarovainen siitä päivästä lähtien, kun Lumille sai alkaa antaa kiinteitä. Entistä varovaisempi olen ollut sen jälkeen, kun Lumi oppi itse viemään jotakin suuhunsa. Meillä ei siis ole missään vaiheessa ollut mitään vaaratilanteita, enkä ole ikinä sellaista joutunut muutenkaan todistamaan. Mutta liian varovainen ei voi olla, eihän?

Kateudesta vihreänä katselen aina kavereitteni saman ikäisiä lapsia, jotka hienosti sormiruokailevat ja käsittelevät taitavasti vaikkapa tomaatin lohkoa. Ajattelen, että kyllä mekin, sitten kunhan on vaan sopiva aika. 

Joskus rohkaistun antamaan Lumille ison palasen banaania itse syötäväksi. Kauhulla hengitystä pidättäen katselen, kun tyttö vie banaanin suuhunsa ja haukkaa palan. "Kauhean iso pala, kohta se tukehtuu siihen, mitä sitten teen, jos Lumi alkaa haukkoa henkeään?" juoksee ajatukset pääni sisällä. Lumi nielaisee suuren palasen vaikean näköisesti. "Okei, ei enää koskaan uudelleen, vasta sitten, kun Lumi on vanhempi." ajattelen.


Meillä siis syödään edelleen kaikki todella pieninä paloina, niin pieninä, ettei niihin edes voi tukehtua. Näen niin usein mielessäni niitä kauhukuvia, kun jokin jääkin kurkkuun kiinni ja joudun takomaan tyttäreni selkää samalla soittaessani hätäkeskukseen. Ei, en suostu, meillä syödään kaikki pieninä paloina niin kauan, että Lumilla on myös muualla kuin edessä hampaita niin, että tytön on mahdollista tehokkaammin pureskella kaikki pienemmäksi.

Vaikka itse olen järkeillyt tämän näin ja ajattelen, että näin on hyvä, tunnen silti jatkuvasti jonkin kovan paineen paukuttamassa takaraivooni. Se on ne muut. Ne muut jotka antaa juuri yksi vuotta täyttäneille lapsillensa kokonaisia ruisleipiä, ne muut jotka voivat antaa lapsillensa tomaatin lohkoja, ne muut joitten lapset osaavat käsitellä ruokaa paremmin.

Välillä mieleeni nousee ajatus, olenko huono äiti, kun en ole totuttanut lastani käsittelemään isompia paloja ruokaa? Ei, en ole. Minulla on oikeus toimia niin kuin itse parhaaksi näen. Jos minä pelkään antaa lapselleni karkeampaa ruokaa ja isoja paloja banaania, niin minun ei tarvitse. Minä saan toimia toisin, kyllä minunkin lapseni saa käsitellä isompia ruokapaloja sitten, kun on oikea aika, sitten kun minä olen siihen valmis.


7 kommenttia:

  1. Mulla on ihan sama juttu meidän 11kk tytön kanssa, etten anna koskaanikinä mitään yhtään isompaa. Maissinaksuja saa syödä itse, mutta tietysti vain niin, että tuijotan silmä kovana tyttöä herkeämättä noin 5cm etäisyydeltä. Meilläkään ei ole mitään isompaa sattunut, vaikka kerran kyllä selkeästi pieni tuoretomaatin palanen oli eksynyt liian isona suuhun. Sekunnin kestäneen kakomisen jälkeen pala tuli ulos ilman mitään vippaskonsteja, mutta tuoreena äitinä säikähdin tilannetta silti ja pieni pelkohan siitä jäi. Isommat palat sitten meilläkin isona :)

    VastaaPoista
  2. Meillä myös sama juttu vähän reilu 1-vuotiaan kanssa. Nyt vaan on se tilanne, että hänen pitää aloittaa parin kuukauden päästä hoito ja pelottaa mitä siitä syömisestä päiväkodissa tulee. 😱 sen takia on nyt paineet, että pitäisi nopeasti opetella syömään isompiakin paloja.

    VastaaPoista
  3. Nyt oli semmonen aihe mihin haluan itsekin kommentoida, meinaan meillä sama homma taino enemmänkin mulla itselläni eli pelko syöttää isoja paloja lapselle tai antaa hänen itse syödä. Tytön tyllerö kahta viikkoa vaille 1v, enkä ole uskaltanut juuri tuon kamalan tukehtumisen pelon takia syöttää juurikaan mitään isopala ruokia. Niinpä haluisin kysyä että mitä teillä syödään kenellä on "tilanne" samallainen? 😊

    VastaaPoista
  4. Mä niin pystyn samaistumaan tuohon. Mulla on ihan samat fiilikset ja siksi meillä on tuo sormiruokailu hieman jäänyt. Mutta eiköhän tuo joku päivä opi syömään... 😊

    VastaaPoista
  5. Meillä oli aikoinaan ihan sama. En varmasti antanut pojalle mitään mihin olisi voinut tukehtua. Kavereilta ja suvulta tuli huvittuneita kommentteja siitä miten huomasi että tämä on ensimmäinen lapsi.

    VastaaPoista
  6. Lusikkatreenit on meillä sormiruokailun ohella nyt mieluinen juttu, saahan silläkin tavalla yhtälailla harjoiteltua itsenäisempää ruokailua. Ei kaikkien yksivuotiaiden tosiaan tarvi syödä samanlailla!

    VastaaPoista
  7. Muistelisin, että musta tuntu ihan samalta, kun Olivia sormiruokaili. Ja oli vaikea miettiä, mitä sitä kehtaa antaa, muistan et välillä olin sydän kurkussa, kun söi vesimelonia.

    VastaaPoista

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan